Nyt se sitten tapahtui. Mä olen valittanut jo ihan kaikesta. Ei ole enää mitään mistä mä en olisi valittanut. Kun on kertaalleen sauhunnut jostain epäkohdasta niin kaikista samantyyppisistä epäkohdista valittaminen on vaan itsensä toistamista. Toisaalta se on aika lohdullinen ajatus. Se tarkoittaa sitä, että kaikki maailman epäkohdat uppoaa johonkin x määrään epäkohtakategorioita. Niitä ei lopulta ole kovin monia näköjään. Pääsääntöisesti ne kaikki johtuu kuitenkin ihmisten äärettömästä typeryydestä ja kyvyttömyydestä yhteistyöhön. Asiat nyt vain ovat näin –asenteella on hyvä herätä aamulla pää tyhjänä ja mennä nukkumaan ilman että on päivän aikana oppinut tai ajatellut yhtään mitään. Minä hengitän, olen siis olemassa.

Tietysti jos valittaminen itsessään on pääasia voisin tietysti nostaa helvetillisen metelin siitä, että tänään oli kuulemma jonkun pikkupojan jalka juuttunut liukuportaisiin. Tuhat tulimmaista! Palokunta, lehdistö ja eduskunta! Äkkiä paikalle. Jonkun firman johto oli myös taas jäänyt kiinni petoksesta. Poliisi, lehdistö ja eduskunta! Kreikka… nii-in… hitaasti tapahtuvien katastrofien sanotaan saavan hyvin vähän uutistilaa verrattuna nopeisiin suuriin tapahtumiin, mutta eiköhän tämä Kreikan tilanne ole todistanut, että kyllä media osaa jauhaa samasta katastrofista päivästä toiseen vaikka tässä odotellaan vasta hidastettuna sitä varsinaista kolaria. Ei voi oikein valittaa siitäkään.

Mutta asian positiivisia puolia tarkastellen pakko todeta, että valitanhan mä tässä juuri sitä, ettei ole mitään valitettavaa. Minä valitan siis olen olemassa.