Mitenköhän sairaanhoitajat ja lääkärit pysyy perässä, kun näitä uusia muotisairauksia syntyy kuin sieniä sateella. Varusmiehillä on kuulemma mielenterveysongelmia kun eivät pidä siitä, että heidän pitää kaksikymppisinä asua kymmenen muun haisevan pojan kanssa kylmässä teltassa ja kuunnella hiljaa kun heille karjutaan järjettömiä käskyjä tehdä järjettömiä asioita aseet kädessä. Voiko kenenkään terveen ihmisen olettaa selviävän sieltä ilman ”ongelmia”? Pitäisikö mielummin huolehtia niistä, jotka näyttävät voivan hyvin ja selvittää heidän mielenterveytensä.

Muutenkin tuntuu, että mielenterveysongelmista puhutaan aivan liian helposti tänä päivänä. Jotain puolet opiskelijoista on kuulemma masentuneita. Oikea masennus taitaa kuitenkin olla sellainen sairaus, ettei tylsistyneen opiskelijan vitutuksella tai surulla ole mitään tekemistä asian kanssa. Onko siinäkään sitten järkeä, että kerrotaan kaikille, jotka eivät jaksa pitää kestohymyä ympäri vuorokauden, että heillä on mielenterveysongelmia? Voisiko kertoa opiskelijoille, ettei elämä aina ole niin mukavaa, eikä muutkaan tästä tylsyydestä tykkää, mutta ei sussa ole mitään vikaa. Ettei mentäisi amerikan malliin, että jos kerran joku asia itkettää niin pitää vetää vuoden kuuri masennuslääkkeitä.
Sitten on taas sellaisia sairauksia, joita ei edes luokitella sairauksiksi vaikka sietäisi. Esimerkiksi naisten pikkuhousujen tirkistely on syystäkin sairasta, mutta muiden verotulojen tirkistely ei. Näitä ihmisiä kutsutaan hellästi vain juoruakoiksi vaikka heillä on sairaalloinen taipumus nuuskia toisten asioita, vääntää ne päässään joksikin karmeaksi skandaaliksi ja levittää sitten näitä valeitaan eteenpäin. Eikö se muka ole mielenterveyshäiriö? Suru taas sitä ei ole.