Anu Silfverberg pohtii HS-kolumnissaan elitismiä, keskiluokkaisuutta ja duunariutta. Oikein inspiroivaa tekstiä ja olen oikeastaan samaa mieltä, mutta siitä nousi mieleen yksi suomalaisten päähänpinttymä mitä mä en voi sietää. Vaikka Silferberg ihan oikein kirjoittaa suomalaisten elitismin pelosta ja duunariuden ihannoinnista, mulla ottaa silmään se, että hän myös pariinkin otteeseen mainitsee siitä, että ”Vähintä, mitä etuoikeutettu voisi tehdä, olisi myöntää sitä olevansa. Seuraavaksi voisi sitten vaikka myöntää, että valinnanvapauksista seuraa myös vastuu.” Etuoikeutetulla viitataan tässä kaiken lisäksi vielä keskiluokkaan.

Elitisti, keskiluokkainen ja duunari meni baariin. Kuka hävisi juontikisan? Elitisti, koska se on mielikuvitushahmo. Meillä on rikkaita, meillä on keskiluokkaa ja luoja on myös suonut meille duunarit suuressa viisaudessaan. Mutta elitisti on nimike, jonka ulkopuoliset myöntävät toiselle ihmiselle, jolla menee hyvin ja jonka toilailuja he eivät itse ymmärrä. Heitä ei siis todellisuudessa ole olemassa eikä elitisti tiedä olevansa sitä. Hänellä on vain mielipiteitä kuten kaikilla muillakin.
Mutta tietääkö etuoikeutettu olevansa sitä? Entä voiko duunari olla etuoikeutettu? Eikö kaikki lähde siitä, mitä arvostaa elämässä? Toisen omaisuutta kadehtiva tai ihannoiva saattaa katsella vierestä kuinka rikas ostaa luomutomaatteja ja miettiä kuinka etuoikeutettu elitisti tuo roope ankka on. Rikas tietää, ettei ensinnäkään ole ehkä rikas lainkaan ja kaikenlisäksi ostaa luomutuotteita, koska ne maistuvat paremmalta tai jopa vahingossa.
Pitäisikö kodittomien asuntolassa asuvan pitkäaikaistyöttömän muistaa olevansa etuoikeutettu, koska on vaikka terve? Ja pitääkö hänen tyytyä siihen? No ainakin hänellä on tekosyy olla ostamatta luomutomaatteja. Pitäisikö köyhän muistaa olla kiitollinen siitä kuinka etuoikeutetussa asemassa on, ettei yhteiskunta vaadi häntä ostamaan luomutuotteita. Muistaako duunari olla kiitollinen siitä, ettei hänelle ole kateellinen kukaan? Ja ennen kaikkea miten duunaria tulee rangaista siitä, että hän on tässä etuoikeutetussa asemassa? Sillä siitähän tässä ajattelutavassa on kyse. Perisuomalainen pessimismi lähtee siitä, että jos sinulla on joku asia hyvin, sinun kuuluu kärsiä siitä. Miten siis rankaisisimme vapaita kanoja? Niillä on paremmat oltavat, joten ehkä niiden tulisi kuolla raaemmin kuin häkkikanojen?
Paitsi että kysyikö kukaan kanalta haluaako se juoksennella vapaana? Mitä jos kana mielummin eläisi häkissä, jos välttäisi teurastuksen ja saisi elää pidempään? Kuka siis päättää kuka on etuoikeutettu? Kuka päättää mistä kaikesta pitää olla kiitollinen? Etuoikeutettu on ihminen, joka on saanut juuri sitä, mitä itse haluaa eikä sitä mitä naapurikin itselleen himoitsisi. Klisee-esimerkki: palatsissa asuva voi kaivata kunnollista perhe-elämää ja olla onneton. Pitäisikö hänen sitten tiedostaa olevansa etuoikeutettu ja ottaa vastuu hyväosaisuudestaan vain siksi, että muut ovat päättäneet, että hänen tulisi olla onnellinen tilanteessaan? Ei tietenkään. Muiden ihmisten ostoskärryjä on turha vahtia. Emme tiedä miksi he sinne mitäkin laittavat ja oliko se edes sitä mitä he haluaisivat ostaa.
Koko tuosta ajattelutavasta siis paistaa läpi se vääristynyt ajattelutapa, että meidän tulisi olla kiitollisia siitä, minkä eteen olemme tehneet kovasti töitä ikään kuin se olisi annettu ilmaiseksi. Keskiluokkahan on itse rahansa tehnyt kuten suurin osa tämän maan rikkaistakin. Suomessa saa muutenkin pitää vain osan palkastaan, joten mitään kiitollisuudentunnetta tai häpeää omasta keskiluokkaisesta menestyksestä ei tarvitse kokea. Ei luomumunia ole pakko ostaa vain sen takia, että on varaa siihen. Sehän pilaa koko ekointoilijoiden paremmuudentunteenkin jos kaikki alkavat sitä tehdä.
Lisäksi kukaan meistä ei kovin pitkään tunne olevansa etuoikeutettu, koska materiaan ja jopa hyviin ihmissuhteisiin ja onneen turtuu ja tottuu. Siksi elitisteille onkin luotu oma mielikuvitusluokkansa. Sinne tungetaan kaikki ne, jotka jaksavat kaiken aikaa muistuttaa kuinka etuoikeutettuja he ovat, koska heillä on kaappi täynnä luomumunia, joita on päästetty lenkille aamuin illoin ja hierottu kerran viikossa oliiviöljyllä että pysyvät vetreinä. Toisaalta ylhäinen oman hyvän osansa anteeksipyytelykin on alentavaa. Miksi pyytää anteeksi omistavansa jotain, jota koko muu kansa päivät pitkät itselleen havittelee? Se, että ihmiset menestyvät ei ole ongelma vaan itse asiassa tärkeää koko yhteiskunnalle. Se, että toiset tulevat siitä kateelliseksi tai pahoittavat mielensä, on turhaa voimavarojen hukkaamista. Se on se varsinainen ongelma, joka tulisi korjata. Kasvavista tuloeroista puhuttaessa on hyvä muistaa, että ei vauraus ole ongelma, köyhyys on.