Olipa kerran satuprinsessa. Satuprinsessa oli juuri perinyt valtakunnan sedältään. Satuprinsessa kävi tanssiaisissa kauniissa puvuissa ja hänen nuorekasta ulkomuotoaan kehuttiin pitkin maita ja mantuja. Satuprinsessan setä, kuningas Hujoppi, oli lähtenyt maanpakoon ja jättänyt satuprinsessalle valtakunnan hallitakseen. Ilkeä setä oli ottanut metsän menninkäisiltä heidän kultaansa vastaan. Menninkäisten kulta oli kuitenkin kirottua. Sen vastaanottajat tulisivat aina olemaan menninkäisille kiitollisuudenvelassa ja menninkäiset tulivat aina vaatimaan palveluksia kultansa vastineeksi. Siksi kullan vastaanottaminen menninkäisiltä oli rangaistuksen uhalla kiellettyä. Kuningas Hujoppi oli kuitenkin ottanut kultaa vastaan ja tuumannut, että jos hän ei kerro kenellekään, ei kukaan saa tietää hänen salaisuuttaan.

Metsäkedon keijukaiset kuulivat kuitenkin kullan kilinän kuningas Hujopin sukanvarsista. Ensin kuningas oli kieltänyt kaiken, mutta sitten eräänä päivänä sukanvarsi oli repeytynyt kullan painosta ja kaikki kulta oli levinnyt koko hovin silmien eteen. Uutinen kiiri kansakunnan korviin ja jokainen leipuri, hevosenkengittäjä ja räätäli jokaisessa kylässä tuskaili langennutta kuningas Hujoppia.

-          Hyi, sinua, tuhma setäni, sanoi satuprinsessa ja pyöritteli päätään.

Hovi nyökytteli hyväksyvästi. Satuprinsessa, kullanhohtoinen, oli totisesti hyvä uusi valtiatar valtakunnalle. Kuningas Hujoppi lähti siis ratsain vuorten taa kohti Unholaa ja satuprinsessa astui valtaistuimelle. Valtakunnassa oli kaikki hyvin.

Tulipa sitten eräänä kauniina päivänä hoviin pieni, laiha mies salaperäisesti tummaan viittaan kietoutuneena. Kukaan ei tuntenut häntä. Mies tahtoi puhua satuprinsessalle ja supatti hänen korvaansa. Satuprinsessa meni aivan tolaltaan ja pakeni valtaistuinsalista. Hovi oli tälle tuntemattomalle miehelle hyvin vihainen. Sitten vieras laski viittansa ja he kaikki näkivät, että mies olikin metsäkedon keijukainen.

-          Tahdon tutkia prinsessan huoneen. Etsin menninkäisten kultaa, sanoi keijukainen.

Hovi oli tyrmistynyt ja kohteli keijukaista tylysti. Eihän satuprinsessa ottaisi keijukaisten kultaa. Nopeasti kaivettiin esiin satuprinsessan sukanvarret. Ne olivat tyhjiä ja hovi huokaisi helpotuksesta. Mutta sitten aivan yhtäkkiä Keijukainen osoitti kalpealla sormellaan valtaistuimen alle. Valtaistuimen alta kuulsi keltainen himmeä valo. Kun Neiti Nirppanokka, satuprinsessan hovineiti, meni kurkistamaan valtaistuimen alle, hän oli sokaistua. Valtaistuimen alla kimalteli valtava kultakasa.

-          Menninkäisten kultaa! kauhisteli Neiti Nirppanokka.

Ei, ei, tuskaili hovi. Ei, ei, tuskaili keijukainen. Ei, ei taas, tuskaili valtakunta.

Seuraavana aamuna satuprinsessa istui taas valtaistuimelleen. Menninkäisten kullan oli hovi siirtänyt toisen tuolin alle ja valtakunnansalissa oli kaikki hyvin.

Mitä me tästä opimme?

 

Muuta kirjallisuutta aiheesta: IL ja HS