Meidät on vihdoin hyväksytty kansankuntien joukkoon. Koko lapsuuteni ja nuoruuteni ajan olen saanut kuulla kuinka ulkomailla ei tiedetä Suomesta mitään tai mikä vielä pahempaa, heidän käsityksensä ovat täysin metsässä. Suomesta tiedettiin vain se, että olemme osa Neuvostoliittoa ja täällä räjähti 80-luvulla se ydinvoimala. Suomen pääkaupunki on Tukholma ja olemme kovia pitkänmatkan juoksijoita. Luonnollisesti olemme kovia juoksemaan, koska joudumme ottamaan usein jalat allemme työmatkalla jääkarhuja paetessamme. Uutisointia dominoivat ulkomailla politiikka ja katastrofit kuten aina kun uutisoidaan kaukana periferiassa sijaitsevasta maasta, jolla ei ole mitään merkitystä.

Ajat ovat muuttuneet. Se näkyy selkeästi ulkomaillakin uutiskynnyksen ylittäneissä suomalaisissa tarinoissa. Viime aikoina ulkomaalaisille on kerrottu Suomesta niitä todellisia perusasioita. Siis se, että tämä on maailman paras maa elää ja täällä asuu kansa, joka voi mennä yhtenä päivänä eläintarhaan katsomaan joogaavia karhuja. Kantaessaan eukkoaan vesiesteen yli kotiin eläintarhasta, eukko saattaa pudota päälleen ja joutua sairaalaan. Sairaalassa lääkäri tutkii eukon rinnat leipoen niitä kuin pullataikinaa ja imaisee varmuuden vuoksi nännistä. Tästä kaikesta raportoidessaan uutisankkuri putoaa tuoliltaan. Eikä ihme!

Uutisankkuri on luultavasti istunut vähän varoen tuolilleen, koska on polttanut takamuksensa edellisiltana kolmannen asteen palovammoille mukavassa saunaillassa.

Olemme kansankuntien taviksia, yksiä heistä kaikista muista. Olemme me, emme ne. Meissä ei ole mitään oikeasti erilaista, ei mitään eksoottista. Täällä ei ole mitään raportoitavaa. Vain uutisankkuri on pudonnut tuoliltaan.