Miksi tämä kysymys kysytään joka kesä suurella fontilla iltapäivälehdistössä? ”Kannattaako pettäminen tunnustaa?” Sitten joku, jolla on joku ihmissuhteisiin liittyvä tutkinto vastaa filosofisesti jotain, että vain jos se on petetyn etujen mukaista, niinkuin nyt tässä HS:n jutussa. Jopa sellaisia versioita on ollut liikkeellä, että tunnustaminen on itsekästä, koska sillä lievittää vain omia omantunnontuskia ja petetty taas tulee surulliseksi.

Ongelma tässä jutussa on se, että kukaan muu kuin petetty ei tiedä mikä olisi hänen etujensa mukaista. Siksipä vastauskin on hyvin yksinkertainen: Ainoa tapa hyvittää tekonsa on vähintäänkin tunnustaa se. Jos ei tunnusta, ei ole pelkästään pettänyt, mutta myös valehdellut. Petetty saa sitten itse päättää mitä sillä tiedolla tekee. On itsekästä jättää kertomatta, koska totuus on se, että se on helpompaa. Ei tarvitse pelätä, että tulee jätetyksi. Mitä järkeä siinä on, että ihan asiantuntijoita raahataan haastatteluun siunaamaan pettäjän oikeus vielä valehdella kaupan päälle. Mitä tekopyhää hykertelyä tämä on? Onko pettäminen muka niin tavanomainen pikku kupru suhteessa kuin suhteessa, ettei siitä mitään isoa juttua kannata tehdä?