Kun taidepiirit kyllästyivät klassiseen maalaustaiteeseen, maisemiin, potretteihin ja Mona Lisan hymyyn, alkoi modernin taiteen aika. Väriläiskiä valkoisella kankaalla, spermaa tehosekoittimessa. Viime vuosisadan alussa muotisuunnittelijat vapauttivat naiset korsettien kahleista, lyhensivät helmaa ja loivat modernin naisen siluetin.  Sitten se kävi tylsäksi. Muotinäytöksissä elämänsä ravanneet ammattilaiset ovat nähneet sen jälkeen kaiken. Hulmuavan helman, vesirajan. Sitten ei mikään enää riitäkään. Chanelin ja Diorin naista kaunistavat vaatteet ovat saaneet siirtyä syrjään McQueenin ja kumppaneiden hirmuluomusten edeltä. Asu ei ole asu, jos mallia ei ole kastettu musteeseen ja päähän aseteltu tyylikästä kattilaa.

He tekevät kuulemma tätä siksi, ettei näytösasuja ole tarkoituskaan myydä. Ne ovat taidetta ja antavat vain suuntaa sille, miltä myytävät vaatteet tulevat näyttämään. Kaupoissa myytävät vaatteet näyttävät kuitenkin vuodesta toiseen samalta riippumatta siitä onko näytöksessä malli ahdettu jätesäkkiin vai hukutettu strutsinsulkatelttaan. Totuus taitaa siis olla se, että heillä alkaa olla tylsää. Lyhyt vai pitkä helma, kapeat vai leveät lahkeet, suuret vai pienet sangat. Who cares? Heitä ei taida itseäkään enää kiinnostaa.

Jostain syystä vuosisadan ajan pieni miesten seksuaalinen vähemmistö osasi pukea naiset juuri sillä tavalla kuin he halusivat pukeutua ja juuri niin, että se korosti heidän parhaita puoliaan. Nyt kun he ovat hukkuneet egoihinsa ja miettivät miten punaisesta jätepaperista saa muovattua tikun päälle fabulousin hatun, heteronainen lykkää markkinoille muotia, jota ei tarvitse ripustaa Louvren seinille. Victoria Beckham sai vielä kiitostakin näiden tyylikkäiden, aivan vaatteiden näköisten tekstiilikappaleiden kyhäämisestä. Ihmeiden aika ei ole ohi. Vanhojen homojen tyylisilmän aika ehkä on? Syrjäyttääkö girlpoweri queer eyen?